Rakkaudesta ja sen vaikeudesta

Tere rakkaat!

Moni meistä on ollut ihastunut elämänsä aikana, rakastunutkin ja jopa rakastanut toista ihmistä. Mä itse oon kans ollu kaikkia noista edellämainituista. Mun mielestä ei oo sellaista asiaa ku rakkautta ensisilmäyksellä. Ehkä mä sit oon kyyninen vanha paska, mut mä en vaan usko siihen. Sellasta on vaan saduissa. Tää perustuu pitkälti mun kokemuksiin tästä elämästä. Ihastua voi enisilmäyksellä, se on tapahtunu mullekin monesti. Mun teoria aiheesta on, että ensin sitä ihastuu toiseen, sit rakasTUU ja lopulta rakasTAA toista, jos kaikki menee hyvin. Nyt varmaan varmaan huomasitte, et teen eron rakastumisen ja rakastamisen välillä (analyyttinen paskiainen kun oon). Tää terminologia on peräisin mun erittäin rakkaalta ystävältä, joka on monesti lausunu mulle viisaita sanoja (se ystävä, josta mä nyt puhun, tietää kyl et tarkotan just häntä). Mut siin on oikeesti vissi ero. Rakastuminen on syvempää ku ihastuminen, mut ei kuitenkaan vielä rakastamista. Pieni esimerkki aiheesta: Ihastuminen tapahtuu ihan ekaks, kaikki on loistavasti kumppanissa, kaiken näkee ruusunpunaisten lasien läpi. Tätä voi kestää vähän aikaa, tai sit kauankin, riippuu ihan täysin ihmisistä jotka on kyseessä. Tämän jälkeen tulee rakastuminen, jolloin hommat vähän tasottuu. Kun sanotaan, et alkuhuuma on ohi, on se yleensä merkki siitä, et ihastuminen on muuttunu rakastumiseksi. Ite oon huomannu täs vaiheessa esim. löytäväni kumppanista vikojakin, jotka saattavat ärsyttää, mutta koska on rakastunu, ei niistä välitä. Sivuttaa siis kaikki löytämänsä viat, vaikka ne ehkä ärsyttäisivätkin. Mikä ero tällä sit on rakastamiseen? No kun sit lopulta rakastaa toista oikeasti ja aidosti, sitä ei enää sivuta mahdollisia vikoja kumppanissa, vaan rakastaa tätä kaikkine vajavaisuuksineen. Rakastaa siis just niitä vikojakin, eikä sysää niitä syrjään häiritsevinä ominaisuuksina. Tää siis nyt vaan yhtenä esimerkkinä havainnollistamaan ko. teoriaa. Francesco Alberon on kirjassaan "Rakastuminen" sanonut musta erittäin osuvasti aiheesta, melkeinpä osittain mua mukaillen: "Romanttinen rakkaus näkee rakastetun sekä intohimoisesti ainoana oikeana että ihmisenä virheineen ja puutteineen, uskottuna, parhaana ystävänä."

Miks sitten monet suhteet päättyy eroon? Syitä on tietty yhtä monta ku suhteitakin, ehkä enemmänkin. Mut yks syy vois olla just tossa edellämainitsemassani vikojen huomaamisessa. Sitähän sanotaan, et nykyihmiset eroaa liian helposti. En ny tarkota, et pitäis väkisin jurnuttaa 60 vuotta hautaan asti jonkun täyden kusipään kanssa. En todellakaan. Mun pointti on se, et ei pitäis kuitenkaan tuomita toista ihmistä epäsopivaksi kumppaniksi heti kun alkaa niitä vikoja toisesta löytyä. Vikojen kanssa voi elää, ja nehän voi olla loppupeleissä ihan hellyttäviäkin ja rakastettavia jopa. Kukapa meistä kuitenkaan on täydellinen. Ei kukaan. Sopii katsoa itseään peiliin, jos itse väittää sellainen olevansa. Riitely kuuluu kans jokaiseen terveeseen suhteeseen. Tietty jos flaidaaminen jatkuu yleisenä trendinä, kannattaa ehkä miettiä, onko suhde sittenkään ihan terve. Mut ajoittainen tappelu puhdistaa yleensä ilmaa, tulee sanottua monesti asioita, joita ei oo uskaltanu syystä tai toisesta kumppanille ennen sanoa. Totuuksia siis. Mä ite oon kauheen huono tappelija, mä pyrin pitkälti välttämään flaidiksia. Mut kyllä munkin kanssa riidan saa aikaseksi niin halutessaan. Ja tokihan mä tykkään erittäin paljon sopimisesta, jos tajuatte mitä tarkoitan.

Rakkaus on ihanaa. Mutta monesti niin vaikeaa. Tää johtuu siitä, että siinä on kyse aina kahdesta ihmisestä. Kahdesta ihmisestä erilaisine haluamisineen, vikoineen, toiveineen, unelmineen, jne. Mut sehän siinä niin hienoa onkin. Se on aina riski, mut ilman sitä hyppyä tuntemattomaan ei koskaan saa tietää. Uskaltakaa hyvät ihmiset ihastua, rakastua ja rakastaa.

Till next time.
Sielun Veljet - Rakkaudesta